Pulssioksimetria

Pulssioksimetria on ei-invasiivinen menetelmä henkilön happisaturaation (SO2) seurantaan.Vaikka sen perifeerisen happisaturaation (SpO2) lukema ei aina ole identtinen valtimoveren kaasuanalyysistä saatavan valtimon happisaturaation (SaO2) toivottavamman lukeman kanssa, nämä kaksi korreloivat riittävän hyvin, jotta turvallinen, kätevä, ei-invasiivinen ja edullinen pulssioksimetriamenetelmä on arvokas happisaturaation mittaamiseen kliinisessä käytössä.

Yleisimmässä (transmissiivisessa) sovellustilassaan anturilaite sijoitetaan potilaan ohuelle kehon osalle, yleensä sormenpäähän tai korvalehteen, tai vauvan tapauksessa jalan poikki.Laite siirtää kaksi aallonpituutta valoa kehon osan läpi valoilmaisimeen.Se mittaa muuttuvaa absorbanssia kullakin aallonpituudella, jolloin se voi määrittää absorbanssit, jotka johtuvat pelkästään sykkivästä valtimoverestä, pois lukien laskimoveri, iho, luu, lihakset, rasva ja (useimmissa tapauksissa) kynsilakka.[1]

Heijastuspulssioksimetria on vähemmän yleinen vaihtoehto transmissiiviselle pulssioksimetrialle.Tämä menetelmä ei vaadi ohutta osaa kehosta ja sopii siksi hyvin yleiskäyttöön, kuten jalkoihin, otsaan ja rintakehään, mutta sillä on myös joitain rajoituksia.Vasodilataatio ja laskimoveren kerääntyminen päähän heikentyneen laskimopalautuksen vuoksi sydämeen voi aiheuttaa valtimoiden ja laskimoiden pulsaatioiden yhdistelmän otsan alueella ja johtaa vääriin SpO2-tuloksiin.Tällaisia ​​tiloja esiintyy anestesian aikana endotrakeaalisella intubaatiolla ja mekaanisella ventilaatiolla tai potilailla Trendelenburg-asennossa.[2]